- Mikä sun nimi on?
- Ruufus.
- Ruuppus – onpa omituinen nimi.
- Sanoin Ruufus, ei mikään Ruuppus. Entäpä itsesi?
- Että mitä?
- Niin että mikä sinun nimi on?
- Höpö!
- Vai Höpö. Sinuna en paljon puhuisi omituisista.
Repun korviin vuoropuhelu jätti muukalaisesta töykeän kuvan. Pian kuitenkin selvisi, että kaveri oli vasta jättänyt merirosvolaivan, jolla oli matkannut kokonaista seitsemän vuotta. Ne ovat laivoja, joilla opitaan pieksämään suuta. Siellä muumimammakin muuttuisi karskiksi, jos yhtä pitkään seilaisi.
Tarkempi keskustelu paljasti, että kyseessä saattoikin olla mitä lauhkein ja ystävällisin olento. Tämä kummeksutti Reppua – olihan kyseessä kuitenkin merirosvo! Vai onko merirosvolaivalla kukaties muitakin? Tuskin sentään poliiseja tai edes ylöslyöjiä, jollaisia muuten työskentelee leipomoissa. Pulma tuntui niin vaikealta, että Reppua alkoi
pyörryttää. Niinpä hän ehdotti siirtymistä soittolavalle ja pyysi Ruufusta liittymään seuraan.
- Mikäpäs siinä, mielihyvin. Olenhan itsekin soittanut ovikelloa, suuta ja sahaa sekä puhelimella äidille!
