Kun kaikki tavarat oli käsitelty, oli välipalan aika. Höpö ojenteli käpäliään heti jälkiruokakulhoon, mutta taipui Repun vaatimukseen, että ensin hedelmät ja heinät, sitten ruisleipää kalaviipaleiden kera ja vasta päätteeksi popcornia ja täytekakkua.
”Täällä on ihan tyhmät säännöt ja kaikki on ihan tyhmiä”, mutisi Höpö työntäessään kitaansa ensimmäistä mandariinipalaa. Kohta hän totesi kirkkaalla äänellä ”onpas hyvää!”
Tarinaa piisasi, kunnes pöytään laskeutui hetken hiljaisuus. Onneksi, sillä se tekee hyvää niin suille, mielille kuin korville. Jos puheen hälinä on aivan katkeamatonta, ei se useinkaan kerro ilosta ja riemusta, vaan pikemminkin levottomuudesta ja hermostuksesta.
Lyhyt talvipäivä alkoi hämärtää.
Hiljaisuus katkesi Pörtön kysymykseen, nouseeko aurinko aamuisin? Höpö huudahti oitis, että totta kai nousee, mitä sä noin tyhmiä kyselet!
”Kysymys ei ole koskaan tyhmä, vastauksia on sitten hyviä ja huonoja”, totesi Taisto, ja jatkoi, että ”ennen kuin mietitään Pörtön kysymää, niin pyydäpä Höpö anteeksi rumia sanojasi”.
- No, anteeksi.
- Kunnolla, sanoi Taisto, sillä lailla sydämestä.
- Anteeksi Pörttö, anteeksi.
- No nyt kuulosti jo aidommalta.
