Vaan ei aatonaatto siihen päättynyt. Kaksi isoa asiaa tuli vielä hoitaa. Huomisten juhlien lahjat sekä ruokatarjoilut. Vieraita oli tulossa kolmisenkymmentä: lähimpiä sukulaisia, pari orpoa ja muutama koditon.
Sitä oli opeteltu muutama vuosi, että lapset saavat kolme lahjaa nokkaa päälle ja aikuiset kukin yhden. Ei opettelu koskaan helppoa ole ja lipsumisiakin oli nähty, mutta vähitellen oli omaksuttu uudet tavat. Höpöä lukuun ottamatta kaikki olivat myös oppineet pitämään tästä käytännöstä.
- Tää on ihan tyhmää, tää meidän lahjahomma. Kauheaa kitsastelua. Mä haluan sata lahjaa, marmatti Höpö, kuten oli tehnyt jo viikkokausia.
- Minä halusin yhtenä jouluna kissan, joka pieree rusinoita, tokaisi Reppu.
- Missä se nyt on, anna se mulle, otan sen huoneeseeni!
- Onneksi en saanut sitä, ja se on varmaan sinunkin onni.
Höpö ei vielä käsittänyt, että se, jolla on jo tarpeeksi, ei tarvitse lisää. Lisä on silloin liikaa, eikä liika ole iloksi. Päinvastoin, se on haitaksi.
Ajatellaan vaikka rusinoita. Mikäpä niitä on syödä muutama kourallinen makeannälkään. Mutta mietipä, jos lattialta löytyisi koko ajan pieniä kissanpapanoita, vaikka kuinka olisivat rusinoita.
